”Jokainen, joka on pidellyt kädessään meren silottamaa kiveä, tietää että jatkuvalla hyväilyllä on ihmeitä tekevä voima.” Nuo sanat pätevän aika moneen elämänalueeseen. Radikaali rakkaus on se, mistä kirkko pitäisi tunnistaa ja minkä pitäisi näkyä, tuoksua ja välittyä kauas.

Seurakunnassa pitää jopa lapsenomaisesti uskoa rakkauden voimaan - siis arkisten hyvien tekojen, aidon ja kunnioittavan kohtaamisen sekä keskustelun voimaan.

Seurakunnassa pitää uskoa siihen, että pienikin lämmin kohtaaminen voi laittaa liikkeelle ison positiivisen muutosprosessin ihmisen elämässä. Jokainen kohtaaminen voi olla kuin pieni siemen, joka pitää sisällään valtavan kasvupotentiaalin.

Hienoja sanoa, mutta miten ne oikeasti näkyvät seurakunnan työssä? Miten radikaalin rakkauden ilmapiiriä voi synnyttää?

Yksi asia on puhekulttuuri. Kirkkoherra ja kaikki seurakunnan työntekijät voivat omalla panoksellaan vaikuttaa seurakunnan puhekulttuuriin ja ilmapiiriin. Jos työntekijät kokevat työpaikan ilmapiirin ja keskinäisen vuorovaikutuksen hyväksi, aidoksi, rehelliseksi ja myös rakkaudelliseksi, ilmapiiri välittyy suoraan siihen toimintaan mitä teemme ja miten ihmisiä kohtaamme. Seurakunnassa sanattomasti kaikki hyvä välittyy eteenpäin.

Radikaali rakkaus on sitä, että etsimme toisista ihmisistä positiivisia puolia. Kunnioittavassa keskustelussa erilaisten näkemysten, kulttuureiden ja maailmankatsomusten keskellä katsotaan siihen, mikä ihmisiä yhdistää. Tämä on hyvä ohjenuora moneen ajankohtaiseenkin kirkolliseen keskusteluun.

Kirkon pitää olla edelläkävijä kunnioittavan keskustelun mallintamisessa. Tämä voi lopulta olla tärkein tapa toimia yhteiskunnallisena toimijana ja positiivisena vaikuttajana tässä ajassa.

Radikaali rakkaus on puhetta, olemista ja kohtaamista. Se on pyrkimystä siihen, miten toinen saadaan kokemaan itsensä nähdyksi ja rohkaistuksi.

Kristillisen uskon näkökulmasta radikaali rakkaus on sitä, että jokaisen hengellisiä pohdintoja ja hengellistä matkaa arvostetaan ja siitä ollaan kiinnostuneita - katsoo ihminen hengellisyyttä sitten mistä näkökulmasta tahansa.

Monesti sanotaan, että sunnuntain aamujumalanpalvelus on kaiken seurakuntaelämän keskus. Se on sydän, joka pitää kaiken muun elossa. Siitä kaikki alkaa ja sinne kaikki palaa. Ajattelen: kyllä ja ei.

Kyllä siksi, koska jos olisi pakko karsia seurakunnan hienosta toiminnasta lähes kaikki pois, jumalanpalvelus varmasti jäisi. Seurakunnan ydin on siinä, että luodaan tila rukoukselle, yhteiselle hengelliselle kohtaamiselle ja matkakumppanuudelle ja tietysti ehtoolliselle. Tuota kaikkea toteutetaan uskollisesti sunnuntaiaamuisin.

Jumalanpalvelus on keskeinen asia myös siksi, että moni seurakunnan toiminta on kausittaista: se menee tauolle vuodenajan tai muun rytmin takia. Jumalanpalvelukset kuitenkin toistuvat ja toistuvat viikosta toiseen. Tuo yksin tekee jumalanpalveluksista keskeisen asian kaikelle seurakunnan elämälle.

Kuitenkin on niin, että seurakunnan toiminta on paljon muutakin kuin sunnuntaiaamu, ja tuo toiminta ei ole merkitykseltään, yhteisöllisyydeltään tai hengellisyydeltään yhtään sen vähempiarvoista. Sunnuntain ulkopuolella toteutuvat seurakunnan tavoitteet ihan samalla tavalla kuin jumalanpalveluksissa.

Hahmotan säännöllisesti yhteiseen toimintaan kokoontuvaa seurakuntaa yhteisöajattelun kautta. Suuri kaupunkiseurakunta on yhteisöjen verkosto, jossa erilaiset ryhmät ovat kuin pienoiskoossa oma seurakuntayhteisönsä. Seurakunnan johtamisessa ei tule arvottaa mitään toimintaa toista tärkeämmäksi, vaan iloita jokaisesta yhteyden kokemuksesta ja mahdollistaa helppo ja luonteva siirtymä yhteisöstä toiseen elämäntilanteesta riippuen.

Tällaisen yhteisöajattelun rinnalla on äärimmäisen tärkeää, että yhteisellä puheella, suunnittelulla ja jokaista piiriä tai ryhmää tukemalla rakennamme yhden seurakunnan identiteettiä. Näin toimiessa voimme vahvistaa sitä, että kaikki kokevat kuuluvansa samaan seurakuntaan on toiminta mihin osallistuu sitten perhekerho, nuortenilta, lähetyspiiri tai vaikka seurakunnan verkkomateriaalien seuraaminen.

Minun ajatuksissa seurakunta on yhteisöjen verkosto. Tällainen ajattelu edistää myös sitä, että ihmisen suhde seurakuntaan ja sen toimintaan säilyy, vaikka elämäntilanne muuttuisikin.

Kaikki muuttuu mutta toisaalta mikään ei muutu. Kun kirkon toiminnasta puhutaan, ainakin minun korviini päätyy jatkuvasti molempia äärilaitojen heittoja.

Seurakunnan toiminnan pitää joskus uudistua ja muuttua, koska myös maailma muuttuu, Suomi muuttuu ja espoolaisten arki muuttuu.

Kaikki seurakunnan toiminta on syntynyt aikanaan omassa kontekstissaan vastaamaan tiettyjä tarpeita. Joskus toiminnastamme tulee rutiinia, jota voidaan päätyä toteuttamaan vain rutiinin ja tuttuuden takia, vaikka toiminnalla emme saisi aikaan sitä samaa vaikuttavuutta, mitä varten toiminta alun perin synnytettiin. Jotta näin ei tapahtuisi, toimintaa pitää uudistaa ja kehittää.

Omissa ideaaleissani seurakunta on luova ja ketterä, mikä mahdollistaa monenlaista kokeilua. Uudistamisessa minkään ei myöskään tarvitse olla lopullista. Myöhemmin kokeiluja arvioitaessa voidaan päättää, tehdäänkö jokin muutos pysyväksi vai palataanko vanhaan.

Uudistuvan kirkon ytimessä on armollinen ja lempeä kokeilukulttuuri, jossa on tilaa ideoida ja epäonnistuminen nähdään hyvänä oppina ja askeleena osana uudistamisen prosessia.

Samaan aikaan kaiken uudistuspuheen keskellä uskon jakavani monen kanssa kokemuksen siitä, kuinka joskus asioita muutetaan liian nopeasti tai muutosta toteutetaan vain muutoksen takia.

Tähän kysymykseen kiteytyy paljon tässä ajassa olevaa seurakunnan johtamista: mitä pitää muuttaa ja mitä nimenomaan säilyttää? Tuhon kysymykseen pitää löytää yhdessä hyvä vastaus.

Uskallan sanoa, että tuossa uudistamisen ja säilyttämisen pohdinnan prosessissa yhteiskunnan ja kirkon muutospaineiden alla on käyttöä minun taidoille, ymmärrykselle ja osaamiselle arvioida sitä, mitä tulee muuttaa ja mitä säilyttää.

Jokainen ihminen toivoo, että oma arki olisi sopivan helppoa ja mukavaa mutta myös merkityksellistä. Seurakunnan yksi tärkein tehtävä on tukea tätä. Kun arki on sujuvaa, monella tavalla hyvää, se mahdollistaa myös ihmisten täyden potentiaalin pääsemisen esiin.

Ajattelen, että kirkkoherran tehtävässä sujuvan arjen mahdollistaminen toteutuu kahdella tavalla. Se toteutuu suhteessa koko seurakuntaan ja suhteessa työyhteisöön.

Kirkkoherran tehtävä on mahdollistaa se, että kaikki seurakunnan työntekijät voivat hyvin omassa työssään. Kaikkia tuetaan, rohkaistaan ja työnkuvat ovat sellaisia, että jokaisen taidot tulevat parhaalla mahdollisella tavalla yhteisen hyvän käyttöön.

Sujuva arki vaatii sitä, että seurakunnan kirkkoherran tulee olla läsnä, tavoitettavissa ja valmis kuulemaan ihmisten toiveet omalle työlle – ja noihin toiveisiin pitää tarttua. Niihin pitää tarttua myös silloin, jos jokin asia on pielessä tai menossa huonoon suuntaan. Joskus sujuvan arjen kysymykset ovat monimutkaisia, mutta läsnäololla ja hyvällä tahdolla asioilla on usein tapana selvitä.

Kirkkoherra ei ole kaiken työn ammattilainen, vaan hyvän arjen mahdollistaja. Hyvä työyhteisö koostuu toinen toista täydentävistä työntekijöistä. Jos työarki on mahdollisimman sujuvaa, silloin työntekijät voivat hyvin ja myös toiminta voi hyvin.

Työyhteisön sujuvan arjen lisäksi yhtä tärkeä kysymys on se, mitä on sujuva arki seurakunnassa? Miten toiminta on selkeää, laadukasta ja tavoitettavaa? Miten toiminta on samaan aikaan levollista mutta innostavaa?

Seurakunnan toiminnassa sujuva arki on sitä, että toiminnasta tiedotetaan selkeästi ja seurakunta tehdään tutuksi ja tunnetuksi uudelleen ja uudelleen myös uudella tavalla uusille sukupolville.

Seurakunnan sujuvassa arjessa tärkeää on hyvän maineen ja näkyvyyden lisäksi se, että avun tarvitsija löytää avun ja ihmisen toiveet seurakunnalle kuullaan. Sujuva arki on seurakunnassa sitä, että sanomasta ja tavoitteista puhutaan toiveikkaasti ja sanoilla kuvataan sitä, mikä kirkon pääsanoma on: Jumala meidän kanssamme kaikenlaisen (joskus sujuvan ja joskus ei niin sujuvan) arjen keskellä.  

Turvallisempi tila on sanapari, ideaali ja myös realistinen tavoite tilalle, jossa jokainen saa ilman pelkoa, harmia tai häpeää olla sitä mitä on.

Seurakunta on hengellinen yhteisö, jonka olemus on syvimmiltään jotain muuta kuin toimintaa. Yhteisö on aina moniulotteinen vuorovaikutusverkosto, jonka turvallisuus muodostuu siitä, miten jokainen yksilönä sen kokee.

Turvallinen tila linkittyy työpaikalla luottamukseen. Luottamus on kokemus siitä, että kaikissa tilanteissa ihmisiä kohdellaan oikein ja tasapuolisesti, asiat selvitetään ja asioista puhutaan reilusti ja lempeästi.

Seurakunnan arkitoiminnan tasolla turvalliseen tilaan liittyviä tasoja on mielestäni ainakin kolme.

1. Seurakunnan tulee olla turvallinen tila, jossa saa pohtia hengellisiä kysymyksiä omista lähtökohdista käsin. Kirkossamme on paljon erilaisia toimijoita, järjestöjä ja herätysliikkeitä, ja seurakunnan pitää olla paikka, jossa tuetaan ihmisiä heidän hengellisellä matkalla siinä omassa viitekehyksessä, josta he kirkkoon linkittyvät.

2. Seurakunnan tulee olla turvallinen paikka erilaisille kulttuureille, perinteille ja identiteeteille, mikä tulee esiin seurakuntien turvallisen tilan keskusteluissa monella tapaa. Mielestäni seurakunnan on oltava paikka, jossa rakkaus ja keskinäinen luottamus on niin suurta, että yhteyden kokeminen on ensisijainen vuorovaikutuksen tavoite, vaikka ihmisinä kokemusmaailmoiltamme olisimmekin erilaisia.

3. Uutta luovassa toiminnassa turvallinen tila on sitä, että meillä on rohkeutta innostua, kokeilla ja ideoida myös kaikkea sellaista, minkä onnistumisesta emme voi olla varmoja. Seurakunnan pitää olla turvallinen tila kokeilukulttuurille, jossa ei tarvitse pelätä sitä, että jokin uusi avaus ei onnistukaan. Kaikista kokemuksista voidaan ammentaa viisautta tulevaan.

Jos seurakunnasta välittyy turvallisen tilan ilmapiiri kaikilla sen tasoilla, uskon että sellainen yhteisö vetää puoleensa niin uusia kuin vanhoja kirkossakävijöitä.

Uudistuva kirkko, yhteisöjen kirkko, turvallinen tila, radikaali rakkaus, sujuva arki – siinä on monta sellaista teemaa, joita itse haluan kirkkoherrana pitää esillä.

Jotta kokonaisuus on hyvä ja nuo kaikki voivat toteutua, täytyy niitä sitoa yhteen arkijärjellä.

Arkijärki tarkoittaa käytännöllisyyden yhdistämistä suuriin linjoihin, ideoihin ja ideaaleihin. Arkijärki on strategioiden ja visioiden saattamista arjen tasolle, seurakunnan viikkotoimintaan ja pieniin tekoihin.

Uskallan sanoa, että tämä on yksi osaamiseni kulmakivi. Arkijärki on vahvuus ja taito, jota olen oppinut ja hionut matkan varrella. Arkijärki on usein kohtuullisuutta, ihmisen perustarpeista huolehtimista, asioiden helpoksi tekemistä ja varsinkin työyhteisössä sitä, että ihmisten luontainen osaaminen ja vahvuudet saadaan nostettua esiin.

Arkijärki on työyhteisössä sitä, että aina ei kannata olla niin, että kaikki tekevät tasaisesti kaikkea, vaan joissakin asioissa kannattaa keskittää tiettyjä tehtäviä toisille – ja jotain muuta toisille.

Kun työssä on vapaus keskittyä johonkin tiettyyn asiaan eikä tarvitse koko ajan ottaa uusia asioita haltuun, vapauttaa se aikaa tehokkaaseen ja mielekkääseen työntekoon.

Hyvä käytännön esimerkki on sosiaalinen media. Voi olla hankalaa, jos kaikkien pitää jatkuvasti ottaa haltuun uusia ohjelmia ja sovelluksia sisällön luomista varten. Parempi lopputulos voidaan saavuttaa sillä, että jotkut keskittyvät verkkomateriaalien tuottamiseen, mikäli se on heille helppoa, nopeaa ja luontevaa.

Arkijärki toiminnassa on sitä, että muutoksia tehdään kun on niiden aika. Muutoksia ei kuitenkaan tehdä liian nopeasti. Arki sujuvaksi, sanoma syvälliseksi, saavutettavuus helpoksi, vaikuttavuus suureksi. Sitä on seurakunta parhaimmillaan.