Perheeseeni kuuluvat puolisoni Maria ja tyttäremme Evelin. Kodin ja työn lisäksi harrastan monenlaista liikuntaa, ja erityisesti salibandy on ollut iso osa elämääni. Rentoutuessani minut voi löytää lenkkipolulta äänikirjoja kuuntelemasta tai kitaraa soittamasta. Näiden kautta elämääni on muotoutunut sopiva tasapaino, ja kirkkoherran tehtävä sopisi hyvin osaksi sitä. Olen 41-vuotias.

Nämä asiat tukisivat onnistumista kirkkoherran viran hoitamisessa.

1. Kokonaisvaltainen työote
   Osaamiseni, kokemukseni, persoonalliset vahvuuteni ja johtamistaitoni tukevat monipuolisen tehtävän laadukasta hoitamista. Tunnen hyvin seurakunnan arjen ja eri työalojen erityiskysymykset. Olen valmis johtamaan Vihdin seurakuntaa siten, että seurakuntatyö jatkuu laadukkaana ja vaikuttavana myös tulevaisuudessa.

2. Sitoutuminen paikallisyhteisöön
   Pitäisin innostavana asiana olla osa vihtiläistä paikallisyhteisöä. Haluan rakentaa seurakuntaa yhdessä työntekijöiden ja seurakuntalaisten kanssa, edistäen strategian mukaista ihmisten kohtaamista ja yhteisöllisyyttä sen monissa eri muodoissa.

3. Monipuolinen koulutus ja työkokemus
   Opintoni ja työurani ovat valmistaneet minut hyvin kirkkoherran tehtävään. Pystyn huomioimaan laajalle alueelle sijoittuvan seurakunnan erilaisten tarpeet sekä hahmottamaan seurakuntatyön kokonaisuuksia niin arkisesta kuin hengellisestä näkökulmasta. Hahmotan hyvin sen, millainen asema kirkolla on suomalaisessa yhteiskunnassa ja elämänkulussa. Tunnistan myös niihin liittyviä mahdollisuuksia ja tulevaisuuden haasteita.

4. Kyky tukea ja inspiroida työntekijöitä ja vapaaehtoisia
   Kirkkoherrana johtamiseni avulla loisin tilaa työntekijöille ja vapaaehtoisille loistaa omilla lahjoillaan sekä tuoda heidät yhteen yhteisen työn ja kutsumuksen äärelle.

5. Ihmisten, yhteisöjen ja luottamuksen vahvistaminen
   Työstäni saatu palaute osoittaa, että pystyn vahvistamaan toivon, luottamuksen ja luovuuden ilmapiiriä. Minulla on taito tuoda yhteen erilaisia ihmisiä, toimijoita ja yhteisöjä – taitoja, joita haluan hyödyntää Vihdin seurakunnan hyväksi ja jotka tekisivät työstäni henkilökohtaisesti merkityksellistä.

KOULUTUKSET

Teologian maisteri (TM),Helsingin yliopisto

Yhteiskuntatieteiden maisteri (YTM),Jyväskylän yliopisto

Johtajana kirkossa (20op), Kirkon tutkimus ja koulutus

Seurakuntatyön johtamisen tutkinto, Tampereen hiippakunta

Pastoraalitukinto, Tampereen Hiippakiunta

Diakonian erityiskoulutus (25op), Kirkon tutkimus ja koulutus

Monimuotoinen spiritualiteetti (5op), Kirkon tutkimus ja koulutus

Muuttuva uskonnollisuus ja uskontojen kohtaaminen (5op), Kirkkohallitus

Ympäristötunteet (5op), Teologinen tiedekunta (avoin yliopisto)

TYÖKOKEMUS

Seurakuntapastori, Hämeenkylän seurakunta (Vantaa) 15.8.2024-

VS. Kirkkoherra, Joutjärven seurakunta (Lahti) 29.3.2022-19.6.2022

Hallinnon ja diakonian kappalainen, Joutjärven seurakunta (Lahti) 1.1.2018-30.11.2024

Seurakuntapastori, Joutjärven seurakunta (Lahti) 1.10.2012-31.12.2017

Seurakuntapastori, Oriveden seurakunta 6.1.2012-30.9.2012

”Jokainen, joka on pidellyt kädessään meren silottamaa kiveä, tietää, että jatkuvalla hyväilyllä on ihmeitä tekevä voima.” Nuo sanat pätevät monelle elämänalueelle. Radikaali rakkaus on se, mistä kirkko pitäisi tunnistaa ja minkä pitäisi näkyä, tuoksua ja välittyä kauas.

Seurakunnassa täytyy uskoa jopa lapsenomaisesti rakkauden voimaan – siis arkisten hyvien tekojen, aidon ja kunnioittavan kohtaamisen sekä keskustelun merkitykseen.

On uskottava siihen, että pienikin lämmin kohtaaminen voi käynnistää suuren positiivisen muutosprosessin ihmisen elämässä. Jokainen kohtaaminen voi olla kuin pieni siemen, joka kätkee sisäänsä valtavan kasvupotentiaalin.

Hienolta kuulostaa, mutta miten tämä kaikki todella näkyy seurakunnan työssä? Miten radikaalin rakkauden ilmapiiriä voi synnyttää?

Yksi keskeinen asia on puhekulttuuri. Kirkkoherra ja kaikki seurakunnan työntekijät voivat omalla panoksellaan vaikuttaa siihen. Kun työntekijät kokevat työpaikan ilmapiirin ja keskinäisen vuorovaikutuksen hyväksi, aidoksi, rehelliseksi ja rakkaudelliseksi, välittyy se suoraan kaikkeen toimintaan ja siihen, miten ihmisiä kohdataan. Seurakunnassa kaikki hyvä leviää sanattomastikin eteenpäin.

Radikaali rakkaus on sitä, että etsimme toisista ihmisistä myönteisiä puolia. Kunnioittavassa keskustelussa, erilaisten näkemysten, kulttuurien ja maailmankatsomusten keskellä, etsitään sitä, mikä ihmisiä yhdistää. Tämä on hyvä ohjenuora myös moniin ajankohtaisiin kirkollisiin keskusteluihin.

Kirkon pitää olla edelläkävijä kunnioittavan keskustelun mallintamisessa. Se voi lopulta olla sen tärkein tapa toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana ja positiivisena toimijana tässä ajassa.

Radikaali rakkaus on puhetta, olemista ja kohtaamista. Se on pyrkimystä siihen, että toinen kokee itsensä nähdyksi ja rohkaistuksi.

Kristillisen uskon näkökulmasta radikaali rakkaus merkitsee sitä, että jokaisen hengellisiä pohdintoja ja hengellistä matkaa arvostetaan ja niistä ollaan aidosti kiinnostuneita – riippumatta siitä, millaisesta näkökulmasta ihminen hengellisyyttä tarkastelee.

Monesti sanotaan, että jumalanpalveluselämä on kaiken seurakuntaelämän keskus. Se on sydän, joka pitää kaiken muun elossa. Siitä kaikki alkaa, ja sinne kaikki palaa. Ajattelen: kyllä ja ei.

Kyllä siksi, että jos seurakunnan hienosta toiminnasta olisi pakko karsia lähes kaikki pois, jumalanpalvelus varmasti jäisi. Seurakunnan ydin on siinä, että luodaan tila rukoukselle, yhteiselle hengelliselle kohtaamiselle, matkakumppanuudelle ja tietysti ehtoolliselle. Tätä kaikkea toteutetaan uskollisesti messuissa.

Jumalanpalvelus on keskeinen myös siksi, että moni seurakunnan toiminta on kausittaista ja taukoaa vuodenajan tai muun rytmin takia. Jumalanpalvelukset kuitenkin toistuvat viikosta toiseen, ja se yksin tekee niistä seurakuntaelämän perustan.

Samalla on kuitenkin niin, että seurakunnan toiminta on paljon muutakin kuin jumalanapalvelukset, eikä tuo muu toiminta ole merkitykseltään, yhteisöllisyydeltään tai hengellisyydeltään yhtään vähempiarvoista. Seurakunnan tavoitteet toteutuvat aivan yhtä lailla niin pienemmissä ryhmissä ja kohtaamisissa kuin jumalanpalveluksissa.

Hahmotan säännöllisesti kokoontuvaa seurakuntaa yhteisöajattelun kautta. Seurakunta on yhteisöjen verkosto, jossa erilaiset ryhmät ovat kuin pienoiskoossa oma seurakuntayhteisönsä. Seurakunnan johtamisessa ei tule arvottaa mitään toimintaa toista tärkeämmäksi, vaan iloita jokaisesta yhteyden kokemuksesta ja mahdollistaa luonteva siirtymä yhteisöstä toiseen elämäntilanteen mukaan.

Tällaisen yhteisöajattelun rinnalla on äärimmäisen tärkeää, että yhteisellä puheella, suunnittelulla ja jokaista ryhmää tukemalla rakennamme yhden seurakunnan identiteettiä. Näin voimme vahvistaa sitä, että kaikki kokevat kuuluvansa samaan seurakuntaan – osallistuivatpa he sitten perhekerhoon, nuorteniltaan, lähetyspiiriin tai vaikka seurakunnan verkkomateriaalien seuraamiseen. Erityisen tärkeää tämä on Vihdin kaltaisessa seurakunnassa, joka jakaantuu laajalle maantieteelliselle alueelle ja jossa yhteistä iloa löytyy sekä maaseutumaisemista että kaupunkikontekstista.

Minun ajatuksissani seurakunta on yhteisöjen verkosto. Tällainen ajattelu edistää myös sitä, että ihmisen suhde seurakuntaan ja sen toimintaan säilyy, vaikka elämäntilanne muuttuisikin.

Kaikki muuttuu! Mikään ei koskaan muutu! Kun kirkon toiminnasta puhutaan, ainakin minun korviini kantautuu jatkuvasti heittoja molemmista ääripäistä.

Seurakunnan toiminnan täytyy välillä uudistua ja muuttua, sillä myös maailma muuttuu, Suomi muuttuu ja vihtiläisten arki muuttuu. Strategisen johtamisen näkökulmasta tärkeää on olla ajan hermolla siinä, miten ihmisten arki kulloinkin rakentuu. Millaista osallisuutta seurakunnalta toivotaan? Millainen hengellisyys puhuttelee?

Kaikki seurakunnan toiminta on aikanaan syntynyt omassa kontekstissaan vastaamaan tiettyihin tarpeisiin. Joskus toiminnasta kuitenkin tulee rutiinia, jota jatketaan vain tuttuuden vuoksi – vaikka se ei enää saavuttaisi samaa vaikuttavuutta kuin alun perin. Jotta näin ei tapahtuisi, toimintaa on jatkuvasti uudistettava ja kehitettävä.

Omissa ihanteissani seurakunta on luova ja ketterä, mikä mahdollistaa monenlaiset kokeilut. Uudistamisessa minkään ei tarvitse olla lopullista: kokeiluja voidaan myöhemmin arvioida ja päättää, tehdäänkö niistä pysyviä vai palataanko vanhaan.

Uudistuvan kirkon ytimessä on armollinen ja lempeä kokeilukulttuuri, jossa on tilaa ideoille ja jossa epäonnistuminen nähdään arvokkaana oppina sekä osana uudistamisen prosessia. Samalla kaiken uudistuspuheen keskellä jaan varmasti monen kokemuksen siitä, että joskus asioita muutetaan liian nopeasti – tai vain muutoksen itsensä vuoksi.

Yksi tapa hahmottaa toiminnan uudistamisen tarpeita on pohtia ihmisten osallistumisen ja hengellisyyden välistä suhdetta. Ihmisten elämä ei mahdu lokeroihin, mutta strategisesti toimintaa voidaan kohdentaa eri tavoin riippuen heidän suhteestaan kirkkoon. Tunnistatko alla olevat ihmistyypit?

1. Ihminen, joka osallistuu Vihdin seurakunnan toimintaan ja jolle hengelliset asiat ovat tärkeitä.

2. Ihminen, joka osallistuu Vihdin seurakunnan toimintaan, mutta jolle hengelliset asiat eivät ole tärkeitä.

3. Ihminen, joka ei osallistu Vihdin seurakunnan toimintaan, mutta jolle hengelliset asiat ovat tärkeitä.

4. Ihminen, joka ei osallistu Vihdin seurakunnan toimintaan, eivätkä hengelliset asiat ole hänelle tärkeitä.

Missä ja miten seurakunta kohtaa ja palvelee heitä kaikkia? Mihin toiminnan suunnittelussa tulisi juuri nyt keskittyä? Vastaukset näihin kysymyksiin ovat yksi avain seurakunnan strategiseen johtamiseen.

Mitä pitää muuttaa ja mitä nimenomaan säilyttää? Tuohon kysymykseen kiteytyy paljon seurakunnan johtamisesta tässä ajassa. Ajattelen, että juuri tässä uudistamisen ja säilyttämisen prosessissa – yhteiskunnan ja kirkon muutospaineiden keskellä – on käyttöä minun taidoilleni, ymmärrykselleni ja osaamiselleni arvioida, mitä muuttaa ja mitä säilyttää.

Jokainen ihminen toivoo, että oma arki olisi sopivan helppoa ja mukavaa, mutta myös merkityksellistä. Yksi seurakunnan tärkeimmistä tehtävistä on tukea tätä. Kun arki on sujuvaa ja monella tavalla hyvää, se mahdollistaa myös ihmisen täyden potentiaalin esiin pääsemisen.

Ajattelen, että kirkkoherran tehtävässä sujuvan arjen mahdollistaminen toteutuu kahdella tavalla: suhteessa koko seurakuntaan ja suhteessa työyhteisöön.

Kirkkoherran tehtävä on huolehtia siitä, että kaikki seurakunnan työntekijät voivat hyvin omassa työssään. Jokaiselle tarjotaan tukea ja rohkaisua, ja työnkuvat muotoillaan niin, että jokaisen taidot saadaan parhaalla mahdollisella tavalla yhteiseen käyttöön.

Sujuva arki vaatii sitä, että kirkkoherra on läsnä, tavoitettavissa ja valmis kuulemaan työntekijöiden toiveet – ja myös tarttumaan niihin. Niihin on reagoitava erityisesti silloin, kun jokin asia on pielessä tai menossa huonoon suuntaan. Joskus arjen kysymykset ovat monimutkaisia, mutta läsnäololla ja hyväntahtoisuudella asiat selviävät usein yllättävänkin hyvin.

Kirkkoherra ei ole kaikkien alojen ammattilainen, vaan hyvän arjen mahdollistaja. Hyvä työyhteisö koostuu toinen toistaan täydentävistä työntekijöistä. Kun työarki on sujuvaa, työntekijät voivat hyvin – ja silloin myös toiminta voi hyvin.

Työyhteisön arjen rinnalla yhtä tärkeä kysymys on: Mitä tarkoittaa sujuva arki seurakuntalaisille? Miten toiminta on selkeää, laadukasta ja helposti tavoitettavaa? Miten se voi olla samaan aikaan levollista ja innostavaa? Diakonian näkökulmasta tulee kaikkina aikoina kysyä: Miten voisimme tukea vihtiläisiä tämän ajan haasteissa ja helpottaa jokaisen arkea? Sujuva arki merkitsee monille sitä, että myös seurakunnassa avun tarvitsija löytää avun ja seurakunnalle esitetyt toiveet tulevat kuulluiksi.

Seurakunnan arjessa sujuvuus on minulle sitä, että toiminnasta tiedotetaan selkeästi ja että seurakunta tehdään tutuksi ja tunnetuksi yhä uudelleen – myös uusille sukupolville ja uusilla tavoilla. Sujuvuus on myös sitä, että sanomasta ja tavoitteista puhutaan toiveikkaasti ja että niillä sanoilla kirkastetaan sanomaamme: Jumala on meidän kanssamme kaikenlaisen arjen keskellä – joskus sujuvan ja joskus vähemmän sujuvan arjen keskellä.

Turvallisempi tila on sanapari, ihanne ja myös realistinen tavoite ympäristölle, jossa jokainen saa ilman pelkoa, harmia tai häpeää olla sitä, mitä on.

Seurakunta on hengellinen yhteisö, jonka olemus on syvimmiltään jotain muuta kuin pelkkää toimintaa. Yhteisö on aina moniulotteinen vuorovaikutusverkosto, ja sen turvallisuus muodostuu siitä, miten jokainen yksilö sen kokee.

Turvallinen tila liittyy työpaikalla vahvasti luottamukseen. Luottamus on kokemus siitä, että kaikissa tilanteissa ihmisiä kohdellaan oikein ja tasapuolisesti, asiat selvitetään ja niistä puhutaan reilusti ja lempeästi.

Seurakunnan arkitoiminnassa turvalliseen tilaan liittyy mielestäni ainakin kolme tasoa:

1. Seurakunnan tulee olla turvallinen tila, jossa saa pohtia hengellisiä kysymyksiä omista lähtökohdistaan käsin. Kirkossamme on paljon erilaisia toimijoita, järjestöjä ja herätysliikkeitä, ja seurakunnan pitää olla paikka, jossa ihmisiä tuetaan heidän hengellisellä matkallaan juuri siinä viitekehyksessä, josta he kirkkoon linkittyvät.

2. Seurakunnan tulee olla turvallinen paikka erilaisille kulttuureille, perinteille ja identiteeteille. Tämä nousee esiin seurakuntien turvallisen tilan keskusteluissa monin tavoin. Mielestäni seurakunnan on oltava paikka, jossa rakkaus ja keskinäinen luottamus ovat niin suuria, että yhteyden kokeminen on vuorovaikutuksen ensisijainen tavoite, vaikka ihmisinä olisimme kokemusmaailmoiltamme erilaisia.

3. Uutta luovassa toiminnassa turvallinen tila tarkoittaa rohkeutta innostua, kokeilla ja ideoida myös sellaista, minkä onnistumisesta ei voi olla varma. Seurakunnan pitää olla turvallinen tila kokeilukulttuurille, jossa ei tarvitse pelätä epäonnistumista. Kaikista kokemuksista voidaan ammentaa viisautta tulevaan.

Jos seurakunnasta välittyy turvallisen tilan ilmapiiri kaikilla näillä tasoilla, uskon, että sellainen yhteisö vetää puoleensa niin uusia kuin vanhoja kirkossakävijöitä.

Uudistuva kirkko, yhteisöjen kirkko, radikaali rakkaus, turvallisempi tila, sujuva arki – siinä on monta teemaa, joita haluan kirkkoherrana pitää esillä.

Jotta kokonaisuus olisi toimiva ja nuo kaikki voisivat toteutua, täytyy niitä sitoa yhteen arkijärjellä.

Arkijärki tarkoittaa käytännöllisyyden yhdistämistä suuriin linjoihin, ideoihin ja ihanteisiin. Se on strategioiden ja visioiden viemistä arjen tasolle – seurakunnan viikkotoimintaan ja pieniin tekoihin.

Uskallan sanoa, että tämä on yksi osaamiseni kulmakiviä. Arkijärki on vahvuus ja taito, jota olen matkan varrella oppinut ja hionut. Se merkitsee usein kohtuullisuutta, ihmisen perustarpeista huolehtimista, asioiden tekemistä helpoksi ja erityisesti työyhteisössä sitä, että ihmisten luontainen osaaminen ja vahvuudet saadaan esiin.

Työyhteisössä arkijärki tarkoittaa myös sitä, ettei aina ole tarkoituksenmukaista, että kaikki tekevät tasaisesti kaikkea. Joissakin asioissa kannattaa keskittää tehtäviä niille, joille ne sopivat parhaiten – ja antaa muiden keskittyä toisiin tehtäviin.

Kun työssä on vapaus keskittyä tiettyihin asioihin eikä koko ajan tarvitse ottaa uusia tehtäviä haltuun, vapautuu aikaa tehokkaaseen ja mielekkääseen työntekoon.

Arkijärki toiminnassa tarkoittaa sitä, että muutoksia tehdään, kun niiden aika on – mutta ei liian nopeasti. Arki sujuvaksi, sanoma syvälliseksi, saavutettavuus helpoksi, vaikuttavuus suureksi. Sitä on seurakunta parhaimmillaan.